Joulukuu kuin kevät parhaimmillaan

Tienpientareiden ojista kantautuva solina täyttää ilman. Pienet metsäpurot yhtyvät suuremmiksi uomiksi, kuljettavat mukanaan syksyn rippeitä. Vettä on ojissa enemmän kuin monena keväänä. Vuohenputken heleän vihreät taimet puskevat esiin ruskean lehtikatteen peittämästä maasta. Onko tuolla pajunkissojakin? Tällaisissa tunnelmissa alkoi joulukuinen viikonloppuretkemme viikko sitten.

Hippiäisten kimeät säkeet kantautuvat metsästä, välillä oksille hypähtää juttelemaan myös töyhtötiainen. Talitiaiset ja sinitiaiset lurittelevat lyhyitä säkeitään, ne selvästi viestivät toisilleen meistä ohikulkijoista. Korpit lentävät yli kraakkuen. Joulukuisen aamun erottaa huhtikuusta vain aavistus.

Polut tulvivat. Soistuman rantaan uskaltaa juuri ja juuri astella kuvaamaan järvelle avautuvaa näkymää. Yleensä tähän aikaan vuodesta vaelluskengissä pärjää mainiosti, nyt olen ensimmäistä kertaa liikkeellä vaelluskumppareilla.

Jäämme rantaan keittelemään lounaaksi kaalikeittoa. Auringonsäteet kiipeävät kalliolla, vesi kimmeltää kuin kesäiltana.

Kylmä tuuli ajaa meidät liikkeelle metsän suojaan. Viereisessä purolaaksossa iltapäivän säteet leikkivät mäntyjen oksilla ja tummina kiiltävissä vesikuopissa.

Pyöreiksi hioutuneiden kivien muodostamassa uomassa virtaa pieni ja sinnikäs puro, joka ei näytä talvea pelkäävän.

Tämä syksy on ollut erikoinen. Lokakuun muutamat pakkasaamut antoivat toivoa talven tulosta, mutta sen jälkeen kaupungissa on joutunut tuijottamaan mustaa asfalttia. Lunta ei ole juurikaan satanut, ja vähäiset räntärätit ovat sulaneet pois samantien.

Auringon kultaamassa metsässä kahmin itseeni voimaannuttavaa valoa. Voi kuinka täydellinen hetki.

Aurinko jää puiden taa, mutta edessämme on vielä yksi yllätys. Löydämme reitiltämme ison esiintymän suppilovahveroita, toisenkin! Leutona ja sateisena syksynä suppisten esiintyminen näin myöhään loppuvuodesta ei ole mitenkään tavatonta, mutta itselleni joulukuinen sieniretki on ensimmäinen laatuaan. Jouluaattoon on vain viisi päivää.

Kuljemme kallion selkää toisen järven rantaan. Suuret halkeamat tuovat mieleen maan sisuksista nousevan, juuri kuoriutumassa olevan munan. On helppo ymmärtää, minkälaisista paikoista tai maisemista metsään liittyvät uskomukset ovat joskus saaneet alkunsa.

Kuu nousee selkämme takaa kuin salaa ja valaisee iltahämärässä kulkuamme.

Hämärtyvällä taivaalla alkaa erottua tähtiä. Päätämme siirtyä paremmille kuvauspaikoille läheisen lammen rantaan. Metsässä liikkuessa Kuun valo ei aivan riitä, on kaivettava otsalamput.

Kuun valaisemien puiden välistä taivaalla erottuu Seulaset, paljain silminkin erottuva avoin tähtijoukko.

Kirkas taivas tietää kylmää yötä teltassa. Paikallaan seisoskellessa ja tähtikuvia valottaessa huomaa ilman viilentyneen. Rannan rahkasammal kimaltelee Kuun valossa, lammen reunoilta jääpeite kurottaa hitaasti kohti keskustaa. Otavan tähtikuvio kaartuu hienosti maiseman yllä.

Viimein kaikki kuvakulmat on käyty läpi, päivällinen keitelty ja teltta pystytetty. Iltatoimien ajoitus osoittautuu täydelliseksi, sillä tähtien eteen alkaa hiipiä ohut pilviverho. Säätiedotus: aamuksi on luvassa sadetta.

Kuu kurkistaa kalliopainanteeseen jääneestä lätäköstä, ja toivottaa hyvää yötä.

Heräämme sateen ropinaan. Aurinko on noussut jo aikoja sitten, mutta teltasta ei tee mieli lähteä. Puuron keittely vesisateessa ei houkuta. Keittimen kaasu alkaa olla lopussa ja päivällisvedenkin lämmittäminen kesti illalla pienen ikuisuuden. Päätämme syödä banaanit ja loput suklaalevystä makuupusseissa istuen.

Sade on heikkoa, mutta kastelee se silti. Lopulta saamme kamppeet kasaan ja teltan pakattua. Illalla veden pintaan muodostunut jää sulaa höyryten pois. Aamun olisi kruunannut pikkupakkanen ja ohut lumipeite, mutta aina ei voi voittaa. Eilinen päivä harvinaisesta joulukuun auringosta nauttien oli kyllä jo yksistään retkelle lähtemisen arvoista.

Sienisaalis kädessä ja sadekamppeet päällä suuntaamme kotimatkalle. Edellisestä yön yli -retkestä teltassa olikin päässyt itselläni vierähtämään jo 5 kuukautta! Luonnossa vietetyt tunnit tekevät tehtävänsä näin pitkän tauon jälkeen: kuljemme polulla peräkkäin omien ajatustemme kanssa, välillä pitkään sanomatta mitään.

Nousemme viimeiselle näköalapaikalle ennen loppumatkan pitkää maantiemarssia. Harmaasävyistä maisemaa katsoessani ajatus lumesta tuntuu oudolta. Osaankohan enää edes hiihtää? Viikon päästä olisi paras osata…

Suuntaamme nimittäin uudeksi vuodeksi upeisiin vaaramaisemiin, Närängän ikimetsien ympäröimälle erämaatilalle Kuusamoon. Uusi vuosi vaihtuu kaamoksesta nauttien, pakkasessa hiihdellen, revontulia katsellen ja luonnon hiljaisuutta vaalien. Siitä lisää ensi vuonna.

Onnellista uutta vuotta kaikille blogini seuraajille! :)

Revontulia vuosi sitten 31.12.2014.