Ihana, elokuinen Jurmo

Huh. Viimeisten kahden kuukauden sisään on mahtunut jo kaksi Lapin vaellusta ja lukuisia päiväretkiä syksyisissä maisemissa. Etelässä ruska on nyt kauneimmillaan, mutta kylminä iltoina voi jo aistia talven tulon. Siispä mieleni tekee palata vielä elokuiseen Jurmoon, kanervanummien keskelle. Tässä lupaamaani jatkoa Jurmo-kirjoituksen ensimmäiselle osalle.

Moringharu kutsuu

Olemme viettäneet kaksi yötä vuokramökissä, tuulen tuivertaessa ja vesisateen piiskatessa vanhaa puuseinää. Sääennuste lupaa poutaantuvaa, mutta oli miten oli, meidän on siirrettävä kamppeemme telttailuun sallitulle paikalle Moringharun niemeen.

Luovutamme mökin ja suuntaamme rinkkoinemme kohti satamaa. Vietämme muutaman tunnin Iurima-luontotuvassa sadetta pitäen ja saaresta kertovaa näyttelyä tutkien. Aallot lyövät rantaan valkoisina vaahtopäinä.

Sade lakkaa ja pääsemme viimein kokoamaan telttaa. Telttapaikan lähistöllä saamme karvaista seuraa: Jurmossa kesäisin laiduntava ylämaankarja tekee luonnonhoitotyötä ja pitää maiseman avoimena. Lehmät vaikuttavat säyseiltä, mutta jään kuvaamaan sopivan välimatkan päähän. Mahtavat otsatukat! :)

Toinen hieman pienempi karvakaveri löytyy polulta. Heinähukka on yöperhonen, jonka täysikasvuiset toukat etsivät syksyisin talvehtimispaikkaa. Silloin niitä on helpoin havaita maastosta.

Karun kaunis kulotus

Teemme päiväretken saaren itäpäähän. Olemme kuulleet lintuasemalla päivystävältä ystävältämme, että itäosassa lähellä rantaa on kesällä kulotettu katajakasvustoja. Kulotuksen tarkoituksena on palauttaa umpeen kasvava katajapusikko avoimeksi rantaniityksi perinteisin menetelmin.

Palaneet juurakot, hiiltynyt maa ja kuumuudessa lohkeilleet kivet ovat vielä nyt melko eloton näky, mutta omalla tavallaan kaunis sellainen. Kun katsoo kulotuksesta hieman toisaalle, näkee viheriöivää rantaniittyä.

Vähitellen mustan maan täyttävät täälläkin keto-orvokit, heinät ja niittykukat.

Paluumatkalla itäkärjestä taivaalle alkaa kerääntyä synkkiä pilviä. Toisesta suunnasta paistaa aurinko. Hetken aikaa on aivan tyyntä, kunnes sade ja tuuli saavuttavat meidät yhtenä rintamana. Silloin sateenkaari kaartuu yllemme kävellessämme kylätietä kohti telttaa.

Kiirehdimme vielä Högbergetin huipulle kuvaamaan auringon viimeisiä säteitä ennen sadetta. Muutama pisara ehtii jo ennen meitä, sateenkaarikin häviää näkyvistä.

Valo lankeaa pienelle alueelle merellä, kuin taivaassa olisi reikä!

Telttapaikalla kokkailemme Trangia-päivällisen ja pidämme sadetta teltassa. Pilvien rintama lipuu saaren keskiosien yli harmaana.

 

Viimeinen ilta

Sateinen viikko Jurmossa on aina parempi kuin sateinen viikko kaupungissa, mutta huippuhetket ovat vielä jääneet puuttumaan. Viimeisenä iltana sade on poissa ja suuntaamme uudelleen merikaalia kasvavaan länsikärkeen. Tavoitteena on kuvata laiduntavia karvalehmiä auringon laskiessa saaren taa. Ruohonsyöjät ovat kuitenkin meitä nopeampia eikä niitä huvita poseerata tällä kertaa.

Palatessamme telttapaikalle huomaan kivellä hepokatin. Kotona määritys varmistuu pensashepokatiksi ja yöllinen sirittäjä saa vihdoin nimen. Pensashepokatin voi tavata Saaristomeren ja Suomenlahden rannikon lisäksi Ahvenanmaalta.

Riemu hyvästä hepokattikuvasta vaihtuu pian ärtymykseen. Suurta kiveä vasten nojannut rinkkani on joutunut ilmeisesti myyrän hyökkäyksen kohteeksi. Ruuat eivät ole kelvanneet, mutta rinkan lantiovyön toinen hihna on järsitty poikki! Ilmeisesti pesän oviaukon tukkinut rinkka on ollut sopivasti kulkuväylällä ja juuri siitä on pitänyt päästä läpi. (Onneksi hihna oli korjattavissa ja hurautin irronneen palasen ompelukoneella ennen seuraavaa Lapin reissua.)

Jättikonnat ja tähtitaivas

Elokuinen ilta alkaa pimentyä, auringonlasku värjää taivaan hennon punaiseksi. Taivas näyttää varovaisia merkkejä selkenemisestä, vaikka aurinko laskee pilvien taa.

Myyränsyömä rinkka ärsyttää. Kunnes näen jotain niin yllättävää, että ärtymys haihtuu merituulen matkaan samantien.

Rupikonna, suurempi kuin nyrkkiin puristettu käsi, istuu keskellä puuvajan ohi vievää polkua! Otsalampun valossa katson sitä silmästä silmään. Suuntaan hakemaan kameraa, ja siinä, toinen! Viimeisen illan piristäjä-konnat! :)

Teltan takana, myyräkiven juurella, kömpii vielä kolmas. En ollut ennen viime kevättä päässyt näkemään sammakoiden ja rupikonnien kutupuuhia, mutta tuo tapahtuma sai nuo otukset näyttämään niin sympaattisilta, että siitä eteenpäin olen aina tullut hyvälle tuulelle sellaisia nähdessäni.

Yön pimein hetki on vielä edessä, joten kääriydymme muutamaksi tunniksi makuupusseihin. Tuntuu joka kerta hullujen hommalta laittaa herätyskello soimaan kello kahdelta yöllä, mutta tällä kerralla se palkitaan.

Herätän vieressäni nukkuvan kuvaajan katsomaan viimeisen yön näkymää. Linnunrata kaartuu lähes teltan yllä, vastakkaisella suunnalla loistaa Otavan tähtikuvio. Haaleita revontuliakin näkyy horisontissa.

Yöllisen kuvaushetken jälkeen on vain muutama tunti aikaa leirin purkamiseen ja Eivor-lautan tuloon. Yössä kohdatut rupikonnat ja kirkkaana loistanut tähtitaivas tuntuvat unikuvitelmalta. Aamulla tarkistan kamerasta, kaikki on sittenkin ollut totta.