Talvitunnelmia Pohjois-Savosta

Vietin jouluviikon Pohjois-Savossa, isäni kotipaikalla. Helsingistä lähtiessä maa on lumeton, mutta paikan päältä saatujen tietojen mukaan perillä olisi lunta. Sopii toivoa, sillä kolmatta metriä pitkiä metsäsuksia ei varsinaisesti huvikseen kanna mukanaan.

Kun kaksi luontokuvaajaa lähtee viikoksi maalle, löytyy kuvattavaa ja ihmeteltävää, vaikka säissä olisikin toivomista. Hiihtokilometrejäkin kertyy päiväretkistä mukavasti, ja toisin kuin kaupungissa, lyhyt valoisa aika tulee vietettyä lähes kokonaan ulkona!

Rotimo-järven vesissä on tullut uitua monena kesänä, mutta talvella olen käynyt paikalla viimeksi lapsena. Tunnelma rannassa on pysähtynyt. Vaikka jääpeite on niin heikko, ettei hiihtäjällä ole sinne mitään asiaa, saa jää vangittua järven liikkumattomaksi. Muutaman kuukauden päästä järveltä kuuluvat jo matkoiltaan palaavien joutsenten tervehdykset.

Täällä suurpetojen valtakunnassa yleisimmät näkemämme lumijäljet ovat kuitenkin oravan (yllä kuvassa) ja metsäjäniksen jälkiä. Ilveksen jälkien löytäminen ilahduttaa kovin, vastasataneeseen lumeen painuneista pyöreistä tassunpainalluksista ei voi erehtyä.

Jouluviikko on pilvinen ja harmaa, kunnon pakkasista tai kirkkaista päivistä ei ole tietoakaan. Päivä on lyhyt ja yö pitkä.

Sininen hetki alkaa aamulla auringon noustessa kymmenen aikaan ja jatkuu alkuiltapäivään saakka. Pimeä yllättää nopeasti ja otsalampulle tulee metsässä käyttöä. Ilman katujen tai asutuksen valoja yöllinen pimeys peittää kaiken alleen täydellisesti.

Kovaskosken kuohun kuulee jo kaukaa. En ole koskaan aiemmin käynyt täällä talvella, eipä taida käydä moni muukaan. Seurailemme hirven jälkiä rantatörmälle.

Koski kuohuu vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen voimakkaana. Muuallakin talvisessa luonnossa näkyvät leudon sään vaikutukset: purot tulvivat ja osa kasveista näyttää siltä, kuin ne jo valmistautuisivat kevään tuloon. Vanamon lehdet ovat talvehtivia muutenkin, mutta vihreän kasvin näkeminen lumen keskellä suuntaa ajatukset kohti piteneviä päiviä ja lisääntyvää valon määrää.

Vuoden vaihteen vietämme Talaskankaalla Pikku-Talaksen laavulla. Laavu sijaitsee niemellä, josta avautuvat näkymät joka suuntaan järvelle. Hiihtomatkan päässä on laajoja soita sekä naavojen ja luppojen koristamaa vanhaa metsää. Metsien takia olemme tänne oikeastaan tulleetkin, ja onhan se hienoa kuljeskella satavuotisten puuvanhusten keskellä. Nähtävää riittää useammaksi päiväksi.

Vaikka kiire ei olekaan, käy matkanteko välillä hitaaksi. Lunta on metsässä paikoitellen niin vähän, että metsäsuksilla maapuiden ja kantojen yli kivutessa herää kysymys: Onko tässä talviretkeilyssä mitään järkeä? Onneksi sentään suolla lunta on hieman enemmän ja pakkasyön jäljiltä hanki kantaa seuraavana päivänä kuin kevättalvella ikään.

Soiden lintumaailma on vielä hiljaa, mutta keväällä tämäkin paikka herää varmasti eloon. Metsässä tapaamme useampaan kertaan hippiäisiä, urpiainenkin tulee tunnistettua. Metsäkanalintujen jätöksiä näemme niin monessa paikassa, että laskuissa ei pysy mukana. Muutaman kerran hätyytämme vahingossa lentoon ryminästä päätellen metson.

Vuosi vaihtuu uuteen nukkuessamme Pikku-Talaksen laavussa sikeää unta. En tiedä toista parempaa tapaa viettää vuoden vaihtumista, kuin retkeillen, luonnossa hiljentyen ja kuluneen vuoden tapahtumia muistellen. Uusi vuosi tuokoon mukanaan uusia iloja ja haasteita!