Pysäyttävä aavekaupunki Prypjat

Luonnonvaltaamia kortteleita, tienvarsien rapistuneita bussipysäkkejä, maalaistaloja ja niiden pihamaalla juoksentelevia kirjavia kanoja.

On toukokuu 2007 ja olen bussissa matkalla Prypjatiin. Hylättyyn aavekaupunkiin, joka sijaitsee vain kahden kilometrin päässä entisestä Tshernobylin ydinvoimalasta.

Kesällä 2007 matkustin Limes ry:n opiskelijaporukan kanssa Siperian rataa pitkin (Trans-Siberian Railway) Moskovasta Pekingiin. Ennen välietappeineen kuukauden kestänyttä junamatkaa pysähdyimme Kiovassa, tutustuen helteiseen ja neuvostohenkiseen kaupunkiin. Yhden päivän ohjelmassa oli bussiekskursio Tshernobylin liepeille Prypjatiin.

Saavumme Prypjatiin. 16.5.2007.
Saavumme Prypjatiin. 16.5.2007.

Tänään on kulunut tasan 28 vuotta Tshernobylin traagisesta onnettomuudesta. 26.4.1986 olin vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen. Vakavimmasta koskaan sattuneesta ydinvoimalaonnettomuudesta puhuttiin tuolloin myös Suomessa. Vuonna 2014 Ukraina ja Kiova ovat olleet jälleen otsikoissa, tosin eri syystä. Ajatus tähän kirjoitukseen syntyi käydessäni läpi vanhoja valokuvia, joista voisi saada jotakin keskivertoa mielenkiintoisempaa materiaalia blogiin.

Suojavyöhykkeen sisäpuolellakin oli asukkaita, kissoineen ja kanoineen. Kamerana Nokia N73 -kännykkä.

Ylittäessämme ensin 30 kilometrin suojavyöhykkeen ja myöhemmin 10 kilometrin suojavyöhykkeen, ajatukset jylläävät ristiriitaisina. Turisteille järjestettävät bussikuljetukset ovat merkittävä tulonlähde monille paikallisille. Oppaamme kertoo, että alueella ei ole turvallista työskennellä useaa vuotta peräkkäin, sillä paikallisesti säteilytaso on edelleen jopa 100 kertainen normaaliin taustasäteilyyn verrattuna. Bussin ikkunasta näemme kuitenkin harmaahapsisia ja tyytyväisen näköisiä vanhuksia kasvimaillaan, punaisten ja turkoosien porttien takana. Osa alueen vanhoista asukkaista on palannut kaupunkiin riskeistä huolimatta, tutuille seuduilleen.

Täältä on huvi kaukana

Saavumme Prypjatin keskustaan ja nousemme bussista. Villiintynyt luonto on vallannut kaupungin, puut kasvavat betonisten kerrostalojen katoilla ja seinien halkeamissa. Katseen vangitsevat aution huvipuiston jäänteinä seisova ruostunut maailmanpyörä ja aitaukseensa pysähtyneet törmäilyautot.

Saamme kierrellä alueella vapaasti. Meitä kehotetaan silti pysymään vielä asfaltin peittämällä alueella, josta sade on huuhtonut säteilylaskeumaa. Mitään tavaroita ei saa laskea maahan, eikä kiviä tai muuta vastaavaa kerätä matkamuistoksi. No, ei tulisi mieleenkään.

Suurin osa rakennuksista on romahdusvaaran alla, eikä niihin ole menemistä. Yhdessä oppaan kanssa kuljemme sisälle vanhaan kouluun, selkäpiitä karmii. Kaupungin evakuoiminen aloitettiin vasta kaksi päivää onnettomuuden jälkeen, aivan liian myöhään. Siihen asti normaalia elämää viettäneet ihmiset altistuivat nopeasti kohtalokkaalle määrälle säteilyä.

Koulun aula.
Koulun aula.
Lattialle hylätty kemian oppikirja.
Lattialle hylätty kemian oppikirja.
Osaatko kalan osat?
Osaatko kalan osat?

Yhdessä koulun huoneista lattiaa peittävät sadat pienet kaasunaamarit. Kuulemamme mukaan ne ovat olleet käytössä harjoituksessa juuri ennen onnettomuutta. Voimakkaaseen säteilyaltistukseen eivät naamarit olisivat muutenkaan auttaneet.

Pienet esineet, kirjat ja pariton lapsen kenkä muistuttavat siitä, että joskus näiden seinien sisällä oli naurua ja elämää.

Palaamme bussille ja suuntaamme vierailutahon tarjoamalle ukrainalaiselle lounaalle. Leipää, lihakeittoa ja jälkiruoaksi marjakiisseliä. Lounas muistuttaa suomalaista – tai ainakin lapsuudestani tuttua savolaista – maalaisruokaa.

Paluumatkalla joudumme suojavyöhykkeellä käymään läpi säteilytarkastuksen. Astuessamme vuorotellen neuvostoaikaisen säteilypaljastimen läpi, jäämme pohtimaan onko laite vain kulissia vai paljastaisiko se oikeasti ajattelemattomien turistien taskuunsa kätkemät kivet?

Bussin ajaessa ohi ns. punaisen metsän saastuneimmasta kohdasta, oppaan pitelemän säteilymittarin nakutus kiihtyy. Kuumottava tilanne, mutta onneksi bussimme on ohi paikasta muutamassa sekunnissa. Sillä hetkellä käväisee kuitenkin mielessä, onko täällä vierailu sittenkään niin turvallista kuin väitetään.

Vierailu Prypjatissa ja Tshernobylin voimalaa peittävän sarkofagin lähistöllä on ollut yksi elämäni pysäyttävimpiä kokemuksia. Säteilyannokseni on ehkä muutaman röntgentutkimuksen verran suurempi, kuin alueella käymättömillä, mutta vierailu on pakottanut pohtimaan suuria kysymyksiä. Nykypäivän ydinvoimaloissa tekniikka on huippuluokkaa, mutta voimmeko täysin sulkea pois esimerkiksi inhimillisestä virheestä tai laiteviasta aiheutuvat seuraukset? Onko turvallista ydinvoimaa olemassa? Itselleni vastaus on tämän vierailun jälkeen täysin selvä, jokainen tehköön omat päätöksensä itse.

(P.S. Siperian matkalla mukana kulki paristokäyttöinen halpa filmikamera sekä digikameran virkaa toimittanut Nokia N73-kännykkä. Kuvanlaatu ei siis tässä matkakertomuksessa ole kummoinen, mutta se sallittakoon tämän kerran. Kuvia on tätä tekstiä varten rajattu, terävöitetty ja kontrastia nostettu Lightroom 5 -kuvankäsittelyohjelmalla.)