Teerien keväthuumaa suolla

Tiedättekö sen tunteen, kun aamulla raottaa teltan ovea katsoakseen millaiseen paikkaan on yöllä pimeässä talsinut, eikä tiedä näkeekö vielä unta?

Sellaiseen tunteeseen sain herätä viime viikonloppuna, kun vietimme teltassa yön ja aamun, aivan teerien soidintantereen keskellä.

Kevät on täällä!

Kello ei ollut vielä kuuttakaan. Ensin suolle lehahti yksi kukko, sitten toinen. Kohta jo useampi teerikoiras liittyi pulinallaan ja pörhistelyllään mahtailemaan paremmuudesta. Naaraat seurailivat esitystä mäntyjen latvassa, mutta kävivät välillä katsomassa tilannetta lähempääkin.

Teeri, metsäkana. Ajatella, että metsissämme asustaa näitä hienoja lintuja, joiden liikkeet ja olemus tosiaan muistuttavat melkoisesti kanaa. Kun kuulin ensimmäistä kertaa teerin soidinpulputusta, olin aivan haltioissani. Miten jostain olennosta voikin lähteä noin sykähdyttävä ja täynnä intoa oleva ääni, jota vielä korostaa tärisevä ja pomppiva liikehdintä. Aivan epätodellista.

Olimme peittäneet teltan oviaukon naamioverkolla, etteivät kameramme tulisi huomatuksi. Pienestä raosta ja mahdollisimman liikkumattomasti sai tähtäiltyä objektiivilla tapahtumapaikkaa. Teltasta ei ollut asiaa ulos, ennen kuin teerit olisivat lähteneet suolta. Makuupussista käsin kuvatessa häilyi koko ajan unen ja valveen rajamailla. Sumuinen aamu vielä lisäsi unenomaista tunnelmaa. Jos nyt ottaisi vielä pienet torkut, ennen lopullista heräämistä?

Aurinko oli noussut jo jokunen tovi sitten. Vähitellen säteet alkoivat lämmittää kosteaa ilmaa ja sumu alkoi hälvetä. Yksi kerrallaan teerit lehahtivat metsän suojiin telttamme yli. Kurjet huusivat kauempana suon toisella laidalla.

Aamun valjetessa kiurut aloittivat katkeamattoman lurituksensa. Pii-piyy. Pii-piyy. Kapustarinta toi muistoja kahden vuoden takaiselta Muotkan reissulta. <3

Tämä saattoi jäädä tämän kevään ainoaksi kerraksi, kun ehdin kuuntelemaan ja kuvaamaan teerisuolle. Pistää taas pohtimaan kaupungissa asumisen järkevyyttä, jos lähinnä metsät ja luonnossa liikkuminen ovat asioita, joiden voimalla jaksan ja joista saan inspiraatiota.

Teerit opettivat tietämättään tänään kärsivällisyyttä. Ne eivät asetu juuri siihen kohtaan, mistä saisi parhaimman kuvan. Niitä ei voi syyttää, jos ne jäävät juuri sen rumimman heinätuppaan taakse pulputtamaan. Sadoista kuvista vain muutamat olivat onnistuneita. Silti suon yli kävellessä oli kuin uudesti syntynyt olo, joka saa aina palaamaan tällaisiin paikkoihin uudestaan. Kokemaan jotain, mikä on vaikea pukea sanoiksi.