Haaveita maallemuutosta

Herään aamulla, kun heikko valo alkaa kajastaa verhojen takaa. Villasukat jalassa sipsutan keittiöön yli narisevan lattian. Raapaisen tulitikun, sytytän tulen puuhellaan ja laitan aamupuuron tulille. Pihalla on vielä hiljaista, kun suuntaan puuvajalle hakemaan täydennystä. Vain lintulaudalta kuuluu tiaisten iloista sirkutusta.

Kaunista, muttei totta. Edellä oleva kuvaus voisi olla ihanneaamuni, toivottavasti jossain lähitulevaisuudessa. Olen nimittäin alkanut tulla yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että kaupunkiasuminen saa jossain vaiheessa elämää jäädä.

Kerta toisensa jälkeen huomaan olevani onnellisimmillani, kun pääsen luontoon. Pidemmälle patikkareissulle tai lähelle sienimetsään, mihin vain pois kaupungista. Luonnossa ollessani en kaipaa kaupungista oikeastaan mitään.

Maaseutu tyhjenee. Kaupungit kutsuvat puoleensa niin nuoria kuin vanhoja. Itse olen vasta ensimmäisessä polvessa täysin kaupunkilainen, isäni kasvoi maalla. Ehkä siksi kutsu käy kohdallani toiseen suuntaan.

Haaveilen asteittaisesta siirtymisestä omavaraisuuteen, luonnonantimien hyödyntämisestä, elämästä luonnon ehdoilla ja rytmissä. Haaveilen riippumattomuudesta jossain muualla tuotetusta energiasta, omista aurinkopaneeleista, puilla lämpiävästä tuvasta. Kodista, jonka ympäristöä eivät turhaan valaise lyhtypylväät ja ovivalot.

Kerrostalosta on kuitenkin pitkä matka maalle, vai onko? Ehkä pisin matka on jo tehty, ajatuksissani!

Olen mielessäni jakanut ympäristöystävällistä elämää vaalivat ihmiset kahteen ryhmään: urbaaneihin ja tiedostaviin kaupunkiasujiin, toisaalta hiljaisuutta ja rauhaa arvostaviin maalla-asujiin. Tämä on tietenkin karkea yleistys – jokainen ekologisia valintoja tekevä ihminen on yksilö. Ymmärrän molempien ryhmien valintoja, sillä haaveena on joskus vielä kuulua jälkimmäiseen.

Kaupungissa on helppo liikkua luontoa säästäen. Välimatkat taittuvat pyörällä, julkinen liikenne toimii, kaupat ja palvelut ovat lähellä. Autottomuus on kaupungissa helppo valinta. Harrastusmahdollisuuksiakin on valinnanvaikeuteen asti.

Miten löytää maaseudulta paikka, jossa palvelut ja tuleva työpaikka olisivat kohtuullisen pyörämatkan päässä? Auto ei tule kysymykseen. Täydelliseen omavaraisuuteen pyrkiminen on ehkä mahdotonta, viljapeltoineen kaikkineen, kauppaakin siis tarvitaan. Nykyaikainen maalla asuminen on jotain aivan muuta, kuin elämä silloin ennen. Vielä en tarkalleen tiedä mitä.

Kun jostain luopuu, saa aivan varmasti jotain parempaa takaisin. Kun se oikea paikka löytyy, olen valmis luopumaan ryhmäliikuntatunneista, lähikaupasta ja suihkuista juoksevan veden alla.

Tämä kirjoitukseni on julkaistu aiemmin Kulutus.fi -sivuston blogissa.